Vuonna -73 olin vasta 4-vuotias, kun muutimme Etelä-Suomesta isäni kotitilalle eli mummolaani Alavudelle. Mummolassa asui mamman ja papan lisäksi minua 13 vuotta vanhempi tätini. Tädin kanssa oli mukavaa touhuta kaikenlaista kivaa. Mutta aina joskus oli sellaisia aikoja, jolloin tätiä ei saanut häiritä. Jossain vaiheessa huomasin, että tuo aika osui aina sen päivän iltapäivään kun kirjastoauto saapui meidän tien päähän. Nimittäin silloin tätini alkoi aina harjata pitkiä, taipuisia ja paksuja hiuksiaan. Ja samaan aikaan osui myös valtava silitysinspiraatio. Näen vieläkin elävästi silmissäni miten täti lähti kävelemään kauniit hiukset heiluen ja ylityylikkäät juuri oikean ruskeat vastasilitetyt ”mikrot” (tiedäthän, ne tosi lyhyillä lahkeilla varustetut shortsit, jotka olivat tuolloin ”pakko olla”) jalassaan tuota puolen kilometrin matkaa kirjastoautolle. Minä en saanut koskaan lähteä mukaan…

Kun minusta aikanaan tuli koululainen, täti oli jo muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Silloin oli minun vuoroni mennä kirjastoautolle. Ahkera kävijä minusta tulikin, suorastaan ahmin kirjastoauton kirjoja vuosien ajan. Muistaakseni en kuitenkaan koskaan kammannut erityisesti hiuksiani, sen kummemmin kuin silittänyt vaatteitanikaan. Mutta tokihan minäkin siinä vaiheessa ymmärsin tätini panostuksen kirjastoautolle menoon, Matti oli niiiiiiin mukava!

Kyllä oli ikävä uutinen, kun kuulin, ettei Matti enää ajakaan kirjastoautoa. Saattoi siinä mennä useampikin kuukausi, vaan pakkohan tuo oli lopulta myöntää, että aivan mukavahan Jussikin on. Ja jonkinlainen kantava voima taisin minäkin olla, sillä aika pian sen jälkeen, kun pääsin itse liikkumaan autolla ja muutin lopulta pois kotoa, loppuivat kirjastoautokäynnit meidän tien päässä. Olen kuitenkin käynyt omien lasteni kanssa kirjastoautolla myöhemmin. Samoin he ovat saaneet nauttia kirjastoautosta koulunsa pihassa.

Isot kiitokset mukavista muistoista kirjastoautolla! Yhtä juhlaa jo 40 vuotta, onnea! Ja voitteko kuvitella, Matti ja Jussi tuntevat minut vieläkin! Tätikin muuten tunsi Matin, kun tapasi pari vuotta sitten… Ettei vaan punastunutkin!

Merja Anttila